Nyt se on kyl niin et toka kerta sattuu aina koska eka kirjoitus katos juuri äsken bittiavaruuteen….tai toinen kerta toden sanoo tai jotain sinnepäin. Mä kuitenkin alotin, sekä sen ensimmäisen että tämän toisen version, ja alottamisen vaikeudesta mun nyt tekee mieli avautua. Mä olen nimittäin haaveillut – eikun se on väärä sana – mä olen AJATELLUT ja AIKONUT tehdä tämän eli perustaa blogin, alkaa kirjoittaan jo ties kuin kauan. Kuukausitolkulla. Mä olen tiennyt että tää tekisi mulle hyvää, että mä tarvitsen keinoa purkaa ja käsitellä asioita, tarvitsen tekemistä ja ennen kaikkea sitä tekemisen meininkiä ja nimenomaan muuta kuin fyysistä sellaista. Miksi mä en sitten ole tehnyt muuta kuin aikonut, mähän vihaan saamattomuutta, miksen ole tarttunut tuumasta toimeen kun aikaahan mulla on ollut? Mikä siinä on niin vaikeaa?
Niinpä. Eikös se ole niin, että sitä ominaisuutta inhoaa eniten muissa mitä vähiten sietää itsessään…tunnustan syyllisyyteni, heikko ja tuomitseva kusipää täällä. Toi on vähän sama kun joskus, kun pitäisi lähteä lenkille eikä millään jaksaisi, väsyttää (lue:laiskottaa niin pirusti) ja lähtöä siirtää koko ajan vartilla eteenpäin ja taas ja taas ja taas. Kohta onkin kaksi tuntia mennyt, olo on ihan paska, et ole käynyt lenkillä mutta et ole oikein levännytkään kun olet kurkkinut kelloa ajatellut ”ihan kohta” ryhdistäytyväsi. Vaikka jos olisit lähtenyt heti, olisit ehtinyt jo juosta tunnin lenkin, käydä suihkussa ja syödä löhötä siinä sohvalla kirjan kanssa HYVÄLLÄ MIELELLÄ! Mutta kun ei! Siltikään, vaikka tiedät, että se lähteminen tuntuu ehkä hankalalta ensimmäiset 100 metriä kotiovesta ja sitten on jo eri fiilis, hyvä mieli siitä että teinpäs, lähdinpäs sainpas aikaiseksi.
Niin kuin nyt, tuntuu ihan mielettömän hyvältä, en ymmärrä miten/miksi olen vetkuttanut tällaista asiaa jonka tekemisestä näin kiistattomasti nautin?! Voisin niiiiiin sanoa itselleni etusormi opettavaisesti pystyssä että ”mitä minä sanoin”. Mistä sitä itsekuria saa ostaa? Missä opetetaan sietämään epämukavuutta? Vastaus: ei missään, ei mistään, vastaat itse omasta opetuksestasi. Minulla ei ole harhaluuloja ettenkö enää koskaan joutuisi samaan aloittamisenlykkäämis-ansaan, mutta toivon tosiaankin, että ehkä tästä kerrasta viimein olisin oppinut jotakin. Että seuraavalla kerralla ajattelisin aloittavani ja rupeavani NYT HETI mutta vaikka vain IHAN PIKKUISEN TÄLLÄ KERTAA. Että muistaisin, ettei heti tarvitse kirjoittaa kokonaista kirjaa, riittää kun avaa läppärin ja kirjoittaa kaksi riviä, on tehnyt jotain. Tai ettei heti tarvitse juosta maratonia vaan voi ihan hyvin käydä kymmenen minuutin kävelyllä rannassa. Että asioita voi vain tehdä, omaksi ilokseen tai olonsa hyväksi.
Minä kun tuppaan joskus ajattelemaan tyyliin ”helvetti, jos en jaksa juosta 25 km:n lenkkiä on sama pönöttää muumiona sohvalla” tai ”jos en pysty noudattamaan koko joulunaikaa bikinifitness-misun kisadieettiä on ihan sama ahmia naapureidenkin kinkku ja konvehdit, ja sukulaisten”. Lopuksi on aivan pakko ympätä tähän pätkä eräästä biisistä – musiikki vaan on ja istuu ja onnistuu sopimaan aina ja kaikkiin tilanteisiin.
Hope is your survival…
